
Sain syvää parantumista, lohdutusta ja rakkautta!
Olin jo käynyt yhden a-koulun ja yhden b-koulun ja jo ehdin ajatella, että nyt minulla on täysi varustus päällä, eikä nyt muuhun olisi tarvetta. Olin kyllä kokenut heräämisen Isän tuntemiseen, mutta todellakin vain varpaita kastellut siinä virrassa, joka on tarjolla. Tulin tähän a-kouluun lokakuussa kompuroiden, uupuneena, turhautuneena ja pettyneenä, lähinnä itseeni ja omaan elämääni, minne se oli menossa. Tuntui siltä, että olin oman tieni päässä ja niin väsynyt, että en enää halunnut jatkaa sillä tavalla, jotain piti tapahtua tai sitten ei ollut enää toivoa.
Jo parin vuoden ajan olin ollut hämmentynyt, miten elämä alkoi näyttäytyä minulle. Olen ollut uskossa yli 50 -vuotta ja saanut kasvaa kahdessa hyvin elävässä ja armollisessa seurakunnassa Englannissa, ja siellä oppinut niin paljon elämästä, armosta, eikä laista. Jollakin mittakaavalla minä tiesin totuutta hyvinkin selvästi ja olen kokenut Jumalan viisautta ja voimaa siinä, miten hän on minua käyttänyt palvelutyössä. Ja nyt sitten olin tilanteessa, jossa yhtäkkiä huomasin, miten olinkin alkanut elää hyvän- ja pahantiedonpuun kautta.
Viimeisen kolmen kuukauden ajan olemme eläneet perheeni kanssa hyvin tiiviisti, vaikka emme saman katon alla. Heidän muuttonsa Suomeen on ollut iso asia meille kaikille ja siinä on ollut iloa, mutta haasteita ehkä vielä enemmän. Minä hyppäsin siihen emoäitinä haluten auttaa ja olla hyvä, huolehtiva äiti, anoppi ja isoäiti. Samassa paketissa myös oman mieheni ikääntymisen haasteet kurottautuivat minuun ’vaatien’ huomiota. Siinä kaikessa rutistuksessa toimin kuin eksynyt orpo ladellen latteuksia, värssyjä Raamatusta, kuin piipun suusta, yritin niin hartaasti olla tosi uskollinen uskova, viisas, tukeva äiti ja vaimo, mutta siinä alkoikin olla paljon kontrollia, yrittämistä hallita tilanteita, turhautumista, pelkoa ja ponnistelua ja seurauksena aggressiivistakin käytöstä. Kun se sitten huipentui väärin ymmärryksiin ja jopa riitoihin, näin, ettei näin voi jatkua.
Siihen minä heräsin niin kirkkaasti, että nyt riitti. Sanoin Herralle, että en enää jaksa, en osaa elää, en osaa toimia oikein, ei minulla ole mitään annettavaa. Missä oli tämä ylitsevuotava Elämä, jota niin kaipasin, se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Halusin rakastaa ja tavallaan luulin, että minun yritykseni ja tekoni tulivat rakkaudesta, mutta miten ne tulivat esille, eivät olleet Isän rakkauden tekoja ollenkaan, vain minun omia ponnisteluja olla hyvä kaikille. Olin todella eksynyt kauas Elämän puusta ja Isän elämästä.
Kun tulin tähän a-kouluviikkoon, jo heti alussa huokailin vain Isälle, että ellei hän tee jotain, olen loppu, enkä halunnut enää miettiä asioita mielen kautta. Romahdin vain lattialle jo ensimmäisenä päivänä, kuulin opetusta, otin vastaan sitä, mutta ei minulla ollut edes energiaa miettiä sitä. Isä tuli. Hän tuli siihen minun rojahtaneeseen olemukseeni rakastavalla, hellällä myötätunnolla. Tunsin konkreettisesti, miten Hän avasi minun rintakehäni ja pani kätensä sydämeeni ja rupesi tekemään parantavaa leikkausta. Itkin kolme päivää enkä edes tiennyt, mitä itkin. Se ei edes ollut tavallista itkua, kun on jostain surullinen, vaan jotain niin syvää kipua ja vaikerrusta, Isän Hengen hoitavaa virtaa, jota minuun vuoti, että olin aivan toisessa maailmassa. En välittänyt, ketä minun ympärilläni oli, en siitä, mitä heille tapahtui. Olin vain siinä Isän käsivarsilla täysin avuttomana, mutta turvassa. Ymmärsin sen. Sen kolmen päivän aikana koin parantumista, hoivaamista, syvää lohdutusta ja rakkautta, joka virtasi minuun viikon aikana kaikista opetuksista ja kokemuksista. Sen vaikerruksen ja operaation jälkeen minulle tuli syvä rauha ja lepo, että olin nyt Isän sylissä.
Sitten koin, miten Isä näytti minulle viimein sen, että saan olla lapsi, hänen pikkutyttö. Hän näytti minulle tuoreeltaan, miten toimin pienen pojan poikani kanssa. Kun näen hänet, minulle tulee ilo heti ja hymyilen spontaanisti ja haluan heti kopata hänet syliini ja suudella häntä ja rutistaa häntä. Rakastan hänen tuoksuaan, nauruaan ja elämän puhdasta iloa. Kun pukkaan häntä keinussa, hän on niin innoissaan ja nauraa ja huutaa suomeksi, että ’enemmän, enemmän’ ja ’ I am high up in the sky, high up in the sky!’ Se on niin ihanaa! Siinä kuvassa ymmärsin sydämen tasolla, miten Isä näkee ja kokee minut omana pikkutyttönään. Hän hymyilee, kun näkee minut, Hän rakastaa minun tuoksua (ajattele!), Hän haluaa minun kokevan elämän iloa ja mennä yhä korkeammalle taivaisiin Hänen pukatessa minua keinussa. Hän haluaa halata minua ja rutistaa minua ja sulkea minut syleilyynsä. En ole ennen edes uskaltanut noin lähelle mennä Isää ihan sydämestäni. Jotenkin se oli vierasta ja etäistä minulle, ehkä sen takia, että en koskaan kokenut sellaista rakkautta oman isäni kautta, hän vain ei osannut sitä näyttää omien kipujensa takia. Mutta nyt Isä näytti minulle, että minä todella olen Hänen rakastettu lapsi ja saan vapaasti elää juuri niin. Nyt en enää koe, että minun pitää olla vahva, tietävä ja kykenevä, vaan voin olla vain tarvitseva, heikko, eikä minun tarvitse osata ja voida olla kenellekään Jumalan vastaus kaikkeen. Ei hän ole koskaan tarkoittanutkaan, että minä olisin kaikille se voima ja vahvuus, vaan että Hän tahtoo viedä käsi kädessä minua mukaan omaan kykeneväissyyteensä ja siihen elämään, jossa tulee Hengen hedelmää ja sen todellisen Elämän lähteen kirkasta vettä niille, joiden kanssa elän ja olen.
Ymmärsin myös uudelleen hengessäni, miten valtava on Jumalan rakkaus, että Hän antoi ainokaisen poikansa, rakkaansa, minun puolestani ja kuinka Hänen oma sydämensä särkyi Pojan ollessa ristillä ja täyttävän sen tehtävän ristillä. Hän ei ollut kaukana Jeesuksesta. Hän oli siellä ristillä Jeesuksen kanssa siinä pimeimmässä hetkessä, kun koko maailman synnit olivat hänen päällään. Jeesus teki sen mahdolliseksi, että olen nyt Jumalan lapsi. Jeesus oli se tie Isän syliin. Kiitos Isä!