”SAANKO LUVAN ?”

Päivikki Häme | 29.3.2022 |

Olen aina rakastanut perhosia ja haaveillut ”perhosenkeveästä” elämästä. Lapsuuteni mielikuvissa juoksentelen tukka hulmuten pitkin kukkien ja perhosten koristamia pellonpientareita! Lukioaikaisilta latinan kielen tunneilta mieleeni syöpyi lause, ” Omnia mea mecum porto”, ”Kannan kaiken omaisuuteni mukanani”. Tuon viisauden päätin jo silloin taltioida omaan sielunmaisemaani! Keskittyä olennaiseen, elää kevyesti!

Lapsuus- ja nuoruusvuosieni huolettomuuden ja keveyden tunnetta kehysti sekä luottamus Taivaan Isään, että oman maallisen isäni luotettavuus ja huolenpito. Kun katselen lapsuusaikani valokuvia, huomaan, että lähes jokaisessa olen hakeutunut joko isäni vierelle, tai sitten hänen syliinsä! Tiesin aina, että siinä olisin turvassa! Olinhan hänen silmäteränsä!

Kasvoin kristityssä kodissa, jossakin määrin avarahenkisessä, toisaalta…?  Oli asioita, jotka vain eivät olleet soveliaita, eivätkä kuuluneet kristityille. Tätä kuvaa mielestäni osuvasti salainen haaveeni, jonka olen 13-vuotiaana taltioinut päiväkirjani lehdille, ”toivoisin jostakin löytäväni … ystävällisen ja Jumalaa pelkääväisen miehen, joka KUITENKIN ostaisi minulle läpipainetut korvarenkaat, eikä nalkuttaisi, vaikka käyttäisin maalia (siihen aikaan en tuntenut sanaa meikki) ja joka veisi minut edes kerran tanssiaisiin.”  Tällaisia pikkutytön unelmia!

Myöhempinä nuoruusvuosinani lapsuuteni unelma särkyi. Perheemme hajosi, vanhempani erosivat ja minä jouduin valitsemaan puoleni ja seuraavien vuosikymmenien aikana näin isääni vain muutamia kertoja. Eräällä tapaamiskerralla itkimme ja pyysimme toisiltamme anteeksi. Menneisiin valintoihin tai tilanteisiin emme koskaan palanneet. Näissä elämäntilanteissa lapsillani ei koskaan ollut mahdollisuutta tutustua isoisäänsä! Kaikesta tästä tragediasta huolimatta, minulle jäi lapsuusvuosiltani vahva tunne siitä, että ”Isä tietää kaiken” ja ”Elämä kantaa”. Näistä ”Elämäni eväistä” olen äärettömän kiitollinen!

Kiireisinä ja haasteellisina elämäni ruuhkavuosina mietin monesti, olinko kenties haudannut haaveeni ja mistä tuon elämän perhosmaisen keveyden voisin taas löytää. Usein kyselin mielessäni, kuka ihan oikeasti on kiinnostunut minun unelmistani ja onko niillä edes mitään väliä? Jopa häpesin niitä pikkutytön haaveitani ja kaipaustani elämän keveyteen! Elämä nyt vain on tällaista, siitä täytyy selviytyä! Etsin ”Kadotettua Unelmaani” lukemattomien kirjojen sivuilta ja kristillisistä terapiaryhmistä. Kirjoitin muistivihkooni siitä muistuttavia lausahduksia, ”Mitäpä siitä, jos ensilumi sataa puutarhan ylle. Unelmat eivät kuihdu. Kylvetty ei katoa (Anna-Mari Kaskinen). Ajoittain koin tavoittavani tuon lapsuudenaikaisen keveyden ja huolettomuuden; sen tunteen, että kaiken kivun ja keskeneräisyyden keskellä minua rakastetaan, kannetaan ja minusta pidetään huolta!

Erityisesti elämäni pimeimpänä hetkenä esikoispoikani kahden pienen tyttären isän kuollessa, koin aivan käsittämätöntä Pyhän Hengen lohdutusta ja läsnäoloa. Jälleen kerran minua muistutettiin ja minulle vakuutettiin, että Taivaallinen Isämme on ihan oikeasti ”kaiken lohdutuksen Jumala” (2Kor1:3). Hän on vierellä pimeimmillä hetkillä, kannattelee, rohkaisee, antaa voimia! Nuo päivät ja tuo ihmeellinen lohdutus eivät katoa sydämestäni koskaan! Niissä unohtumattomissa päivissä kiteytyy minun pitkäperjantaini ja pääsiäiseni!

Avioeroni jälkeen elin lähes 15 -vuotta neljän lapseni yksinhuoltajana. Kun lapseni olivat ”lentäneet pesästä” ja elämäni asettunut rauhallisiin uomiinsa, Taivaan Isä yllätti minut täydellisesti! Hän johdatti tielleni aviomiehen, joka oli paitsi rakastava ja rohkea myös opinhaluinen. Hänen kanssaan saimme monien vuosien ajan osallistua lukemattomille avioliittoleireille ja erilaisille viikonloppukursseille.  Vapauduttuaan omista, lähes kiveen hakatuista ”kristillisistä” periaatteistaan, hän toteutti unelmani: osti minulle ”läpipainetut korvarenkaat, ei nalkuttanut….  ja vei minut tanssiaisiin!”

Jäätyäni leskeksi noin puolitoistavuotta sitten, mietiskelin, miten jatkaisin elämääni. Kuin ohimennen silmiini osui rohkaiseva lupaus, ”Pyhä Henki on leskien puolustaja”. Päätin ottaa sen todesta ja ajattelin kiitollisena, ”jos on näin, sittenhän minulla ei ole mitään hätää!” Ja toden totta, MINULLA EI OLE MITÄÄN HÄTÄÄ!  Voisin kertoa monia konkreettisia esimerkkejä ISÄN ihmeellisestä huolenpidosta, mutta ehkä kerron vain viime viikkojen tapahtumista.

Pari viikkoa sitten täytin 75 -vuotta. Rakas, nuorempi tyttäreni piti pienessä perhejuhlassamme puheen, jossa hän analysoi korttia, jonka hän oli minulle valinnut. Näin hän sanoi, ”Kortissa on loistavia kukkia, elämän iloa, lämpöä, valoa, juuri sitä, mitä sinäkin edustat. Ja RERHONEN LÄHTENYT LENTOON! Mitä kaikkea sinäkin vielä ehdit ja mitä kohti lennät?” Kun kuulin nuo sanat ”lentoon lähtevästä perhosesta”, olin mielessäni aika skeptinen ja ajattelin, ”niinhän te nuoret kuvittelette, mutta ymmärtäkää, 75-vuotiaana ei enää paljoa lennellä…”

Muutamia päiviä tämän jälkeen osallistuin ”Pysäyttämätön rakkaus”-koulutustapahtumaan ja samaan teemaan liittyvään seminaariin. Viime vuoden lopulla olin osallistunut Isän sydän A-kouluun. Nautin kaikesta kuulemastani, näkemästäni ja kokemastani. Tiesin ja tunsin entistä selvemmin, että elämäni sekalaiset palaset, koko elämäni tarkoitus ja päämäärä, pikkutytön unelmani, haaveeni, teologiset kysymykseni… , kaikki alkaa asettua paikoilleen!

Lauantai-illan päätteeksi James Jordan rukoili puolestani. Kun hän profetoi taakse jääneistä elämäni vaiheista ja ISÄN unelmista tulevaisuuteni suhteen, ”……….ISÄ haluaa viedä sinut avariin paikkoihin ja ISÄ ON AINA HALUNNUT TANSSIA KANSSASI”, kuulin Isän kuiskaavan korvaani, ”Saanko luvan?” .

Liidellessäni kohti kotia, maaliskuun illan hämärässä Lahden liukkailla kaduilla, olin aivan pyörällä päästäni. Tiesin sydämessäni, ettei koskaan, ei ikimaailmassa, eikä kukaan voisi kuiskata korvaani mitään intiimimpää, perhosmaisempaa, suloisempaa, kauniimpaa, kepeämpää, ihmeellisempää kuin ISÄ, joka kysyy, ”Saanko luvan?”