Isi yllätti minut A-kouluviikossa

Raino Turkki | 23.8.2021 |

Olin A-koulussa Eurajoella 1.-7.8. Tämä oli jo kolmas A-kouluni. Ensimmäisen jälkeen ajattelin, että en enää toista tarvitse, koska uskoin ymmärryksen Isän rakkaudesta riittävän. Kuitenkin sydämeen syttyi halu saada lisää, joka on tuonut minut mukaan kouluun uudestaan. Tällä kertaa tullessani tunsin rauhaa, sillä jotenkin tiesin olevani oikeassa paikassa. Sunnuntai oli vielä rauhallinen ja meni totutun mukaisesti. Yön jälkeen alkoi sattua ja tapahtua. Maanantaina Isi todella yllätti minut kertomalla olevani toivottu lapsi. En ole ajatellut olevani mitenkään epätoivottukaan lapsi. Kuitenkin näissä sanoissa oli jonkinlainen voima, sillä siinä samassa kaikki vaatimus ja loukkaantuminen vanhempiini oli poissa. Tunsin vain, miten oikein on iloita ja olla ylpeä omista vanhemmistaan. Tätä en ollut ennen tuntenut.

Tiistaina sitten nauru yllätti ja siinä en varsinaisesti kokenut muuta naurun lisäksi kuin käteni tulivat kipeiksi. Seuraavana yönä heräsin, kun käsiäni jomotti, ja mieleni valtasi syvä syyllisyys, jota jomotus lisäsi, olinko sittenkin taas langennut hakemaan huomiota. Siinä samassa kuitenkin sisältäni nousi huuto, auta Isi. Ja samassa tunsin miten kehoni valtasi lämpö ja näin samalla, miten päälleni ikään kuin levitettiin suuri peitto. Samalla käsien kipu ja syyllisyys jäivät sen peiton alle ja hävisivät saman tien. Siinä oli hyvä olla, ja nukahdin.

Keskiviikkona kuunnellessani opetusta tuntui kuin sanat olisivat tulleet suoraa taivaasta. Se oli vaikuttava kokemus. Torstaina avoimessa illassa taas nauru yllätti ja yhtäkkiä huomasin kaatuvani tuolilla suoraa taaksepäin selälleni. Se oli outoa, sillä itselläni ei varsinaisesti mielikuvaa mitä tapahtui, ja itse kaatumisesta en muista mitään. Olin selälläni lattialla tuolin kanssa. Olen aikaisemminkin kaatunut rukoiltaessa, mutta tämä oli todella erilaista. Noustessani sieltä, en tuntenut kehossani minkäänlaista fyysistä seurausta kaatumisesta, ei mustelmia eikä kuhmuja. Ihan kuin olisin noussut sängystä. Olin hiukan ymmälläni, sillä en kokenut mitään tämän tapahtuessa.

Lauantaina herättyäni olin hiukan pettynyt, sillä sellaista isoa pamausta ei tullutkaan tällä viikolla, jota odotin. Taustaksi kahdella edellisellä kerralla on tapahtunut suuri pamaus loppu viikosta, joten hiukan odotin sellaista nytkin, enkä osannut vielä arvostaa viikon aikana tapahtuneita asioita. Nurisin siitä Isille ja menin vielä takaisin sänkyyn.  Siinä ollessani, mieleeni nousi kysymys itselleni, ”Kuka sinä olet” Ennen kuin ehdin edes miettiä mitään, sydämestäni nousi vastaus ” Isäni poika.”

Mitä kaikkea tästä on seurannut? Olin miettinyt, tätä halausrukousta, onhan se ihan kiva tapa rukoilla. Kuitenkaan en varsinaisesti ymmärtänyt sen syvyyttä. No, silloin kun käteni kipeytyivät ja mietin pitkään mistä oli kyse. Näin lisäksi näyn, jossa oli ihmisiä rukoilemassa toistensa puolesta ojentaen käden toista kohti. Kaikkialla oli harmaata. Juostessani heitä kohti sydämeni kohdalla oli punainen pallo. Hätäännyin sisälläni, olisin halunnut huutaa heille: ei noin, vaan ottakaa heidän syliin, niin Isän rakkaus parantaa kaikki haavat, ja siihen se loppui. Olen aikaisemmin paljon rukoillut ihmisten puolesta niin kuin näyssä tapahtui. En tässä tarkoita, että kyseinen tapa on väärin yleisesti. Minulle itselleni se ei nyt tunnu sopivalta, koska olen tehnyt sitä aikaisemmin omaa kunniaani ajatellen. Sydämessäni tunnen, etten voi vain rukoilla ojentamalla kättäni, vaan minun tulee kietoa käteni rukoiltavan ympärilleen, jotta Isän rakkaus voi koskettaa häntä.

Kaiken tämän lisäksi sydämestäni nousee Abba, Isi, kuten Paavali kuvailee Roomalaiskirjeessä tapahtuvan, kun olemme saaneet lapseuden Hengen. Huomaan, että sovinto vanhempien kanssa sydämen tasolla on merkityksellinen suhteessa Jumalaan. Toki vielä välillä tunnen surua suhteessa vanhempiini, mutta syytös on poissa.

Kiitos Isi!