Ensimmäisen A-kouluviikkoni jälkeisiä fiiliksiä
En ole koskaan kokenut tiettyä hetkeä, jolloin olisin tullut uskoon. Olen vain pienestä asti tuntenut Isän läsnäolon ja rakkauden. Pienempänä kuljimme sisarusten kanssa vanhempien mukana monissa A-kouluissa, tosin emme vielä silloin osallistuneet sessioihin. Tänä vuonna Järvenpäässä pidettiin konferenssi, ja tunsin, että sydämeni kaipaa päästä sinne. Konferenssin jälkeen tunsin suuren janon sydämessäni, joten ilmoittauduin seuraavaan A-kouluun, jotta saisin kokea Isän rakkautta lisää.
Tämä vuosi on ollut minulle henkisesti todella raskas. Minulle on sanottu asioita, joita kenenkään ei pitäisi kuulla. Monet tärkeät ihmissuhteet ovat katkenneet, ja se on aiheuttanut minulle hylkäämisen pelkoa. Olen kamppaillut yliajattelemisen ja jopa itsetuhoisten ajatusten kanssa. Luovuttaminen on käynyt mielessä muutamaankin kertaan, kun yliajattelu on uuvuttanut mieltä ja sydäntä. Mainitsin kavereille terapian aloittamisesta kaksi päivää ennen A-kouluun lähtöä. Poikaystävälle olin purkanut huolia jo paljon, ja rukoilimme tosi paljon yhdessä. Tuntui kuitenkin, ettei mikään auta, ja suutuin jo vähän taivaan Isälle siitä, ettei hän paranna minua.
Sitten koitti vihdoin ja viimein A-kouluun lähtö, jota olin odottanut jo pitkään. Viikon alussa puhuttiin sydämen anteeksiannosta, ja tunsin sydämessäni, että jotain tapahtuu. Isä oli vihdoin aloittanut parannusprosessin, jota olin jo pitkään kaivannut. Seuraavana päivänä meille puhuttiin feminiinisyydestä ja siitä, että Jumala ei voi luoda mitään rumaa, vaan ainoastaan kaunista. Tämä jäi mieleeni muhimaan. Sain A-kouluviikon aikana mahdollisuuden ottaa vastaan uskovien kasteen, ja tilaisuudesta tuli parempi kuin olisin koskaan osannut toivoa.
Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka kaste sai silmäni aukeamaan — aivan kuin minulle olisi tehty silmäleikkaus. Olen pitkään taistellut ulkonäköpaineita vastaan, ja peiliin katsominen on ollut todella vaikeaa. Olen katsonut itseäni halveksuen. Kasteen ja oikeastaan koko A-koulun jälkeen olen katsonut itseäni rakastavasti ja itsevarmasti, ja se on ollut ihan parasta. Myös yliajattelu, josta kärsin oikeasti vuosia, on loppunut. Se on mielestäni ihmeellistä.
Uskon, ettei Isä ole vielä lähelläkään valmista sydämeni parannusprosessissa, mutta se, mitä tuo yksi viikko on minussa saanut aikaan, on minulle jo jotain suurta. Tästä eteenpäin aion luottaa Isään ja antaa hänen pitää huolta pikkutytöstään. Ensimmäinen A-kouluviikko oli sydämelleni todella tarpeellinen, enkä malta odottaa, mitä tulevat Isän sydän -tapahtumat antavat minulle. Taivaan Isä, olet ihmeellinen ja rakastan sinua.