Arkisto:

Fatherheart Finland Blogi

Tämän blogin kirjoittajat ovat osallistuneet Fatherheart Finland -järjestön Isän Sydän -tapahtumiin tai Isän Sydän -kouluviikkoihin. He kirjoittavat omasta kokemuksestaan, mitä Isän rakkauden vastaanottaminen on vaikuttanut heidän elämässään.

Jos olet ollut mukana jossakin Fatherheart Finlandin Isän Sydän -tapahtumassa ja haluaisit kertoa siitä, mitä Isän rakkaus on vaikuttanut elämässäsi, voit lähettää kirjoituksesi osoitteeseen: pekkadaniel(at)fhfinland.fi. Tekstisi voidaan julkaista joko omalla nimelläsi tai nimimerkilläsi. Kirjoituksesi tulee rohkaisemaan monia lukijoita.

Taivaan Isä ei kävellyt ohi, vaan yllätti minut täysin

Olin ollut avoimessa illassa edellisen vuoden lopulla ja siitä jäi kaipuu, että ehkä minäkin joskus. Tuossa illassa puhui John MacDonald, ja hän puhui Taivaan Isän sanoja suoraan minun sydämeeni. Ylistys oli mahtavaa ja vielä englanniksi. So amazing. Mieheni oli ostanut Katjan & Janin molemmat levyt, joita kuunnellessani Isä oli jo alkanut pehmittää sydämeni maaperää rakkaudelleen. Katja kehottaa ylistäessämme kuvittelemaan seisovamme Jeesuksen edessä, jotta voimme täysin keskittyä palvomiseen.

Kun ekan session alkaessa katselin porukkaa, tunsin itseni niin mitättömäksi ja että muut on mun yläpuolella. Tämä ajatusmalli oli todella syvällä minun sisimmässäni, jo lapsuudessa lyöty leima, että ainoastaan työtä tekemällä olin jotakuinkin hyväksytty. Evakkomatkat kokenut äitini ei antanut kannustusta, jottei minusta tulisi ylpeä. Hän myös ihmetteli olinko vaihtunut synnytyslaitoksella, kun olin ainoa ruskea-vihreäsilmäinen neljän veljeni joukossa. Muistan pikkutyttönä miettineeni, millaista olisi ollut siinä toisessa perheessä. Omista asioista ei saanut puhua kenellekään, joten minulle on vieläkin vaikeaa avata omaa sisintäni. Jo lapsena opin yksin setvimään asioitani, mutta jotenkin tiesin Jumalan kuulevan itkuni. Mieheni oli rakkaudella yrittänyt useasti sanoa minulle, että olen Jumalan luoma ja ainutlaatuinen. Enhän minä tuota voinut uskoa, vaikka päässäni tiesin sen totuudeksi, onhan Jumala luonut meidät ihmiset omaksi kuvakseen ja kaikki mitä hän on luonut, on todella kaunista, hyvää ja ainutlaatuista.

Suurin ”löytöni” oli rakkaustynnyri, joka minulla oli pohjaton. Tunsin itseni niin kylmäksi ja aivan kuin sydämessäni olisi ollut vain vihaa rakkauden tilalla. Mieheni usein toivottomana sanoi, että millä tuo viha saatais susta pois. En ymmärtänyt lainkaan, minussako muka vihaa. Tajusin nyt kuitenkin, että esim. mieheni rakkaudentunnustukset eivät olleet totta minulle. Samoin tiesin vain pääntietona, että Jumala on rakkaus. Sydämeni oli kivikova, joten ei sieltä rakkautta löytynyt. Saatoin puhua rakkaudellisesti, mutten ollut vilpitön. Uskonelämäni oli suorittamista ilman rakkautta, ilosta ei tietokaan. Olin todella lahjakas tuomitsemaan muita, tiesin mikä uskovalle on sallittua. Ehkä silloin tällöin elämässäni koin pienenpieniä onnenhippusia, mutta enimmän aikaa olin tyytymätön. Olin oikeastaan tottunut keskinkertaiseen elämääni, enkä tajunnut, miten paljon kaikkea hyvää Isällä olisi mulle tarjolla ja että uskovan elämä voisi olla iloista.

Viikko oli raskas sekä henkisesti että fyysisesti, mutta positiivisessa mielessä. Loppuviikosta pää tuntui kipeältä itkemisestä ja sisälläni myllersi, kun Isä eheytti minua pikku hiljaa. Toiseksi viimeisenä päivänä ajattelin, etten voi mennä tässä tilassa kotiin, sisin auki revittynä, olin valmiina hyppäämään itsesäälisyöveriin. Mutta illalla Johnin puhuessa jotain tapahtui sydämessäni. Tajusin vain, ettei mun tarvitse enää itkeä. Olo oli vähän epätodellinen. Aivan kuin Isä olisi alkanut kaataa rakkauttaan sydämeeni raivaten ensin esteitä sieltä. Hän todella yllätti minut ja minulle sopivalla tavalla kaikessa rauhassa. Oli helppo tämän jälkeen yhtyä ylistykseen. Samalla mulle tuli jotenkin kiire päästä kertomaan Johnille tapahtuneesta. En ollut viikon aikana uskaltautunut puhua hänelle johtuen auktoriteetin pelostani. Tunsin olevani kuin pikkutyttö, jolla oli kiire mennä isälle kertomaan iloisia uutisia. Kerroin Johnille, että jotain tapahtui hänen puhuessaan. Kun hän katsoi silmiini ja halasi mua tunsin aivan kuin olisin ollut Taivaan Isän käsivarsilla. Pyhän Hengen voimakuja (rukoustunneli) oli vaikuttava, vielä seuraavana päivänäkin jalkani tuntuivat lähtevän alta.

Nyt oli ihanaa lähteä kotiin. Päätöspäivänä John puhui vielä lyhyesti, ja kun hän kysyi kuka haluaisi kertoa, mitä on kokenut viikon aikana, nostin oitis käteni. Jotenkin olin valmistautunut siihen menneen viikon aikana aamuyön tunteina, nimittäin pelkään ja jännitän esiintymistä. Ei tarvinnut miettiä sanoja ja lopussa suomeni vaihtui englanniksi, sen verran sekaisin (positiivisessa mielessä) taisin olla. Nyt tunsin ja koin aivan kuin tulleeni kotiin, koin vapautta, rauhaa ja ennen kaikkea iloa isin pikku tyttönä.

Vajaa vuosi sitten seurakunnassamme vieraili Claus Möller. Hän rukoili puolestani ja olkapääni parani. Samalla kerroin hänelle, että jotain on esteenä yhteydessäni Jumalaan. Hän rukoili vapautusta ja jotain varmaan silloin alkoi hiljalleen tapahtua sisimmässäni. Olemme olleet mieheni kanssa Namikan avioliittoleireillä, jotka ovat myös edesauttaneet eheytymistäni. Tämä A-kouluviikko oli kuin piste i:n päälle, enemmänkin. Haluan lisää!

Prosessi on kesken, mutta hyvässä vaiheessa. Raamatun mukaan Isä vie loppuun aloittamansa hyvän työn minussa. Hän nimenomaan tekee, mun ei tarvitse itse yrittää enkä pystyisikään. Kiitos Isä!

Isin pikku Anne